Olga kertoo Tämän pimeän puolen synnystä

Aloimme treenaamaan uusia biisejä syksyllä 2005. Helsingin Kaapelitehtaan treenikämppä oli ahdas ja korvat menivät lukkoon melusta, tuntui ettei hommaan saada mitään järjestystä. Saatiin kuitenkin pari biisiä kasaan, mutta lopulta nekin hylättiin koska ne kuulostivat (väärällä tavalla) vanhanaikaisilta, Pretendersiltä tai joltain. Halusin kyllä kasarisoundia mutta muovisempaa, olen aina tykännyt Depeche Modesta. Ajattelin, että syntsabasso voisi toimia hyvin. Basistimme Jokke on onneksi hyvä kosketinsoittaja, joten otimme käyttöön vanhan Yamahan lastensyntetisaattorin, josta sai sopivan kornin mutta kuitenkin rujon soundin. H. Pavosen sävellys Hula hula oli jonkinlainen päänavaus. Yritimme saada sen kuulostamaan japanilaiselta tyttöbändiltä (bassoriffi on muuten pöllitty Suiciden levyltä). Kuuntelin vanhoja demojani ja löysin muutamia käyttökelpoisia biisejä kuten Vihreät niityt, jota oli soitettu silloin kun Joonatan Kotila oli kitarassa. Kaukon kanssa aloimme suunnitella levylle musiikillista linjaa ja päädyimme 80-luku henkiseen syntsapoppiin a lá Depeche Mode, New Order ja Suicide. Sanoituspuolella tyttörakkaus- ja ulkopuolisuusteemat olivat vahvasti läsnä. Turussa asuva kitaristimme Olli lähetti demon, josta löytyi kappale nimeltä Tämä pimeä puoli. Se sopi tyylillisesti hyvin yhteen jo valittujen biisien kanssa ja päätyi lopulta myös levyn nimeksi.

Työstimme materiaalia Kaisaniemen treenikämpällä, jossa on vähän inhimillisemmät olosuhteet. Pavoselta tuli lisää biisejä, samoin minulta. Siihen taloon tuntui aluksi järkälemäiseltä epämusiikilta, mutta Kaukosta idea oli loistava. Hänen mielestään joka levyllä tulisi olla ainakin yksi haastava, kuuntelijan kärsivällisyyttä koetteleva biisi. Sanat, jotka kertovat naisesta joka kostaa raiskaajalleen, tuntuivat ensin liian rankoilta, mutta lopulta ajattelin että antaa mennä, ehkäpä se herättää kuulijoissa jotain tunteita. Idea on alunperin lähtöisin vanhasta kauhuleffasta nimeltä I Spit On Your Grave. Itse asiassa useat sanoitukseni ovat saaneet alkunsa elokuvista, jotka ovat tehneet vaikutuksen tavalla tai toisella. Seireenien saarella ja Mua ei voi feidata olivat selviä tapauksia ja sopivat hyvin syntsapoplinjaan. Mister XL vaikutti aluksi liian ohuelta täytebiisiltä, mutta soveltui kuitenkin hyvin eräänlaiseksi introksi viimeiselle kappaleelle. Tytöt kulkee ohitse muotoutui osittain vahingon kautta. Tehdessäni demoa 4-raitanauhurilla käynnistin rytmikoneen liian myöhään niin että ensimmäinen isku jäi pois. Siitä johtuen soitin bassoäänen aina kolmoselle mikä kuulosti huvittavalta ja teki kompista nyrjähtäneen kuuloisen. Niinpä idea päätettiin säilyttää lopullisessa versiossa. Olen tyytyväinen tekstiin, jossa yritin välttää tarinallisuutta ja tehdä irrallisista lauseista koostuvan tuokiokuvan.

Levyn äänitykset aloitettiin toukokuun puolivälissä eräässä studiossa lähellä Hietalahden toria. Äänittäjänä toimi siperialainen Andrej, melko omalaatuinen tyyppi. Teimme pohjat kahdessa päivässä. Anssi on varma ja luotettava rumpali jonka soittoa ei tarvitse koskaan paikkailla. Sieltä siirryimme kitaristimme Niemelän työhuoneelle Kallioon tekemään lauluja ja päällesoittoja. Äänittäjäksi tuli nyt Jukka Putkinen. Pyysin Patsy Walkers-yhtyeen Piian ja Kaisan laulamaan taustoja. Seireenien saarella sai lisää potkua heidän ansiostaan ja Siihen taloon tuli entistä hyytävämmäksi. Äänityksiä jatkettiin vielä eräällä toisella työhuoneella Töölössä. Juhannuksen aikoihin levy alkoi olla valmis. Ennen viimeisiä miksauksia kävin Kaukon, amerikkalaisen Matthew Dormanin ja hänen tyttöystävänsä kanssa yhdeksän päivän vaelluksella Saariselällä. Sen jälkeen Olli pääsi masteroimaan lopputuloksen. Johanna Viljakaisen kanssa menimme ottamaan kuvia Mäkelänrinteen uimahalliin. Olin sairaana ja palelin koko ajan, ihmiset tuijottivat kun kastelin hiuksiani sumutepullolla ja kieriskelin pitkin lattioita. Olin suunnitellut, että uimahallin kliininen ympäristö sopisi hyvin syntsapoplevyn kuvitukseksi, mutta Herra Ylppö teki kannen kuitenkin omalla tavallaan ja mikäs siinä, jälki oli taas kerran hienoa.

Tuntui mahtavalta, kun ensi kerran kuuntelin levyä keskittyneesti. Istuin Aurajoen rannalla Turussa, kuulokkeet päässä, aurinko paistoi kuumasti. Alkoi pakostakin hymyilyttää. Biisit kuulostivat hienoilta, bändi soitti hyvin ja jopa laulut kuulostivat siedettäviltä. Omasta suorituksesta kun löytää yleensä pelkkiä vikoja…Levy vaikutti loogisesti etenevältä kokonaisuudelta jossa ei ollut heikkoa lenkkiä. Ehkä radio ei soita sitä, ehkä se ei myy mitään, mutta vähät siitä, levy on kuitenkin onnistunut.

Olga artistina

Kuopio. 90-luku. Torin laidalla sijaitseva klubi nimeltä Chaos, pilvenhuuruinen ja känninen ilmapiiri. Nirvana, Soundgarden, Alice In Chains. Depeche Mode ja P. J. Harvey. Lukioaikoina en uskonut että pääsisin koskaan mihinkään bändiin, en varmaan vakavissani edes ajatellut asiaa. Tunsin soittajia, hengailin heidän kanssaan mutta se oli miesten maailmaa, jossa tytöillä oli vain tyttöystävän rooli. Tavattuani Kauko Röyhkän muutamaa vuotta myöhemmin aloin käydä hänen keikoillaan eri puolilla Suomea. Keikkabusseja ja hotellihuoneita. Tällä kertaa halusin kuitenkin enemmän. Halusin laulaa. Olin tutustunut H. Pavoseen joka kirjoitti biisejä. Olin itsekin alkanut kirjoittaa. Ensimmäisen singleni tein Kaukon bändin kanssa, mutta melko pian löysin omia soittajia.

Lyhyen aikaa opiskelin huilunsoittoa Joensuun konservatoriossa. Se ei tuntunut omalta alalta ja tajusin jo varhaisessa vaiheessa, että kehittyisin siinä enintään keskinkertaiseksi. En yksinkertaisesti jaksanut harjoitella tuntitolkulla, joka ikinen päivä. Veren maku suussa. Inhosin opettajaani ja epäilemättä tunne oli molemminpuolinen. Myöhemmin päädyin Seinäjoelle opiskelemaan. Naispuolisilla tuttavillani oli coverbändi, joka esiintyi opiskelijatilaisuuksissa, mutta koin sekä bänditoiminnan että ihmiset jollain tapaa vieraiksi itselleni ja olin siksi mieluummin omissa oloissani. Olin varmaan aika outo tapaus. Kerran teimme harjoituksen, joka koski luokan sosiaalisia suhteita. Meitä pyydettiin laittamaan käsi sen henkilön olkapäälle, jota pitää luokan mukavimpana tyyppinä. Ei yhtään kättä minulle. Seuraavaksi sille, joka on luotettavin. Taas jäin ilman. Lopulta piti koskettaa jotakuta, josta haluaisi tietää enemmän. Silloin käsiä alkoi tulla minun suuntaani. Otin sen kohteliaisuutena.

Olen aina rakastanut luontoa. Suvullani on mökki kauniilla paikalla Kallaveden rannalla. Vietin siellä paljon aikaa lapsena ja nuorena, ja yritän vieläkin käydä siellä silloin tällöin. Uuden levyn Sinun suusi, sinun silmäsi -laulu sijoittuu mielessäni niihin maisemiin, ehkä johonkin metsäiseen saareen. Soitin ja lauloin sen levylle kokonaan yksin, soitin jopa huilua vaikka taitoni ovat päässeet hieman ruostumaan. Viime vuosina olen tehnyt pitkiä vaellusretkiä Lapissa.

Pidän Helsingistä enkä haluaisi asua missään muualla Suomessa. Paitsi ehkä aivan pohjoisessa. Pienemmissä kaupungeissa tunsin olevani erilainen ja vieroksuttu, täällä on enemmän valinnanvaraa ja tilaa hengittää. Bändimme soittajista ainoastaan Anssi on pääkaupunkiseudulta kotoisin. Olli on turkulainen ja haluaa pysyäkin sellaisena. Rikhard ja Jokke ovat Jyväskylästä. Pavonen on aito stadilainen, mutta hän ei varsinaisesti ole bändimme jäsen vaan läheinen ystävä ja työtoveri.

Musiikintekijänä tunnen olevani se mikä haluan olla. Mikään ei silti ole kovin yksinkertaista. Enimmäkseen olen kai liian valtavirtaa indiepiireille ja liian indie valtavirralle. Monien artistien populistiset elkeet lavalla ja julkisuudessa eivät miellytä minua, enkä voi kuvitella meneväni mukaan sen tyyppisiin juttuihin. Mutta uskon, että homman voi täällä Suomessakin tehdä tyylikkäästi. Hyvät tekstit ovat minulle tärkeitä ja haluan siksi laulaa suomeksi. En tiedä, saanko musiikista koskaan todellista ammattia itselleni mutta aion silti jatkaa sen tekemistä. Jos en jatkaisi, katuisin koko elämäni. Joku viisas on sanonut, että jos ihmisellä on lahjoja, hänen velvollisuutensa on käyttää niitä.